Kertoo soivat kirkonkellot
musta huntu yllä lesken
Kuinka aika loppui joltain
kuinka kaikki jäikin kesken
Väliä ei sillä milloin
kukin kaipaa kantajia
Tiimalasin hiekka loppuu
aina ennen unelmia
Kuiskii arkun liljapeite:
"Sama edessä on sulla;
eihän ihmiselämässä
valmiiksi voi koskaan tulla."
torstai 15. marraskuuta 2007
68. haaste: keskeneräinen
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Tässä paradoksaalisessa tuotoksessa voi loikata syvälle suruun tai sitten satiiriseen iloon. Hyvä.
Tällaiselle saattaa olla tilausta, koska tuo nykyrunojuttu on mennyt niin korkeaksi matematiikaksi, että vaikuttaa joskus siltä, ettei edes tekijän älli riitä omaansa selittämään.
Runoksi väittää sitä kuitenkin kiven kovaan ja loukkantuu jos ei arvostusta saa.
Jotkut luulevat tulleensa, kuten runoilija kuvittelee saaneensa runon, valmiiksi.
Oh-show-jne,
kaipa useimmat asiat voi nähdä positiivisessa tai negatiivisessa valossa. Tässä kieltämättä oli yhtenä kantavana ajatuksena juuri se, että jos jotain ei voi muuttaa, on sitä myös turha murehtia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö joitakin asioita voisi ja kannattaisi saattaa loppuun, mutta perfektionismi lienee näiltä osin tuhoon tuomittu ajatus. (Ehkä poikkeuksiakin on; ehkä jotkut eivät koe kuollessaan minkään jääneen heillä kesken.)
Mitä tulee moderneihin (runomitattomiin) runoihin, niiden rytmiä on minusta paljon vaikeampi saada toimimaan. Jotkut siinä kuitenkin onnistuvat kerta toisensa jälkeen, ja sitä taitoa kyllä ihailen. Itse pitäydyn tässä matalamman matematiikan ja yksinkertaisten sääntöjen rajaamassa karsinassa, jossa teknistä onnistumista on helpompi "mitata".
helanes,
itse olen kuullut sanottavan, että todella hyvät taidemaalarit erottaa hyvistä se, että ensin mainitut osaavat lopettaa työnsä juuri oikeassa vaiheessa. Jonkinlainen totuus tuossa ainakin tuntuu piilevän. Jos taiteilijalla on kunnianhimoa ja taipumusta perfektionismiin, lienee vaikea ikinä lopettaa työn hiomista.
Olen samaa mieltä. Keskeneräisyys on elämän lumous. Jos on saanut kaikki valmiiksi, ei ole mitään odotettavaa.
Niin. Toisaalta voisi ajatella, että ilman suunnitelmia ja odotuksia voisi nauttia vapaammin eteen tulevasta ja "tarttua hetkeen" (ja muita latteuksia). Joskus sellainen tuntuukin oikein hyvältä, mutta minusta sekin alkaa vaikuttaa tylsältä aika nopeasti. Olen varmasti enemmän etukäteen suunnittelevaa (ja etenkin murehtivaa) tyyppiä.
En yleensä suosi loppusointuja, mutta tässä ne jotenkin korostavat kaksijakoista tunnelmaa. Runo on yhtä aikaa vakava ja kevyt. Pidän tästä ristiriitaisuudesta.
Kiitokset, Hilbert. Itse pidän loppusoinnuista kovasti (kuten täällä ehkä huomaa). Ehkä niissä on jotain vanhakantaista viehätystä, tai sitten olen vain kontrollifriikki ja pidän tiukkojen sääntöjen rajauksista niin rytmissä kuin sanoissakin.
Lähetä kommentti